UUSI KANSANTAUTI:  IKÄVYSTYMISEN PELKO

Meidän egosentrinen elämäntyylimme ja meidän päähänpinttymämme siitä, että meidän on elettävä kuin viimeistä päivää erottaa meidät radikaalisti edellisistä sukupolvista. Nykyiseen elämäntyyliimme sisältyy kuitenkin ristiriita. Toisaalta ihmisen on hyvä olla mahdollisimman aktiivinen, mutta samalla se ruokkii pelkoa saamattomuudesta, yksin jäämisestä ja erityisesti ikävystymisestä.

Vauvasta asti lastenhuoneet pursuavat kertakäyttöleluja. Kolmevuotiaana lapsi laitetaan musiikkikerhoon, satujumppaan, minikiekkoilijoihin, vauvafutikseen jne. Ei ole harvinaista, että esikoululaisilla on kuutena päivänä viikossa harrastuksia. Tämän lisäksi päiväkodeissa on kahdeksan tuntia toimintaa ja kotona odottaa Playstation ja vuori videoita. Tutkimukset osoittavat, että suomalaisista lapsista on tullut hyvin levottomia. Onko se mikään ihme. Virikkeiden syöttäminen vauvasta asti opettaa lapset jatkuvaan liikkeeseen ja nopeasti kehittyvään pitkästymisen tunteeseen. Elämä on nopeasti muuttuvaa ja lyhyttempoista. Hengähdystaukoja ei pidetä.

Kouluissa oppilaat valittavat kouluviihtyvyydestä. Sinänsä ilmiö ei ole uusi. Valitettu on aina. Sen sijaan koulu-uupuminen on uutta. Miten nuori voi uupua koulunkäyntiin, kun viranomaiset tekevät kaikkensa kouluviihtyvyyden lisäämiseksi koulurakennuksista ja koulukirjoista valinnaisaineisiin? Siksi koska koulunkäynti on pitkästyttävää ja aikaa vievää puurtamista. Miten on mahdollista, että peruskoulusta valmistuneet tai ylioppilaat päätyvät saman tien työttömyyskortistoon? Eiväthän he ole päivääkään tehneet töitä!  Sama koskee armeijaan meneviä nuoria. Tuskin keskeyttäjät oikeasti syyttävät liikuntaa tai johtamistyyliä. Pitkäjänteisyyden puute on pelottava tila nuoren maailmassa.

Lapset ja nuoret on opetettu pienestä pitäen kaihtamaan pitkäjänteisyyttä, sillä sehän on  ikävystyttävää. Todelliset ongelmat alkavatkin sitten aikuisiällä, jolloin elämään astuu tekijöitä, joista ei voi itse päättää ja ne  rajoittavat yksilön vapautta ja egosentristä toimintaa. Työssähän on pakko käydä, vaikka se on samaa puurtamista päivästä toiseen. Lapsiakin tuli hankittua ja koti ja lapset vievät aina oma aikansa. On helppoa syyttää kasvotonta yhteiskuntaa, kun ”mopo alkaa karata käsistä”, mutta joskus on hyvä katsoa itseään peiliin.

Ihminen toimii niin kuin hänelle on pienenä opetettu. Nopeatempoisuus ja lyhytjänteisyys jättävät meihin jälkensä. Saman puolison kanssa oleminen on ikävystyttävää, arki on pitkästyttävää ja lapset estävät itsensä toteuttamisen. Onko siis mikään ihme, että avioliitot hajoavat, päihteiden käyttö lisääntyy ja lapsia ei jakseta kasvattaa. Elämysmatkailu elää kulta-aikaa! Kolikon kääntöpuolelta löytyy kuitenkin uusi kansantautimme: ikävystymisen pelko ja me aikuiset tartutamme sen lapsiimme.

Me yritämme epätoivoisesti taistella tylsyyttä vastaan. Joku harva oravanpyörässä pyörivä on löytänyt elämäänsä tyyneyden saariston tai maaseudun verkkaisesta elämäntyylistä. Mutta kuinka moni meistä muista voi rehellisesti sanoa istuneensa yhteen mittaan tuntia kauempaa  rantakalliolla, horisonttia tuijottaen ja antaen ajatusten vapaasti harhailla luonnon ehtymättömässä rauhassa. Joogatunti ehkä antaa aavistuksen siitä miltä pelkkä oleminen tuntuu, mutta todellisuudessa me emme enää kestä  ”olemisen sietämätöntä keveyttä”.
 

Suomalainen vaikuttajanainen puhuu televisiossa. Tukka on kynitty oikein lyhyeksi ja jakkupuku on räätälitasoa. Ääni on madaltunut asialliseksi baritoniksi ja huulet pysyvät lähes liikkumattomina hänen puhuessa asiaa. Mieshän siinä oikeastaan puhuu, ajattelee katsoja. Katsoja muistaa lukeneensa naisesta: eronnut, jaettu yhden lapsen huoltajuus, keskitason CV. Liiankin tuttua. Naisen pitää olla mies saadakseen riittävää arvostusta. Miksi suomalainen nainen on suostunut luovuttamaan sielunsa ja naiseutensa tässä tasa-arvoa ja riippumattomuutta julistavassa yhteiskunnassa?

Tasa-arvo määrittelee uudelleen naisen, ei miestä. Miehet ovat saaneet pysyä uskollisina itselleen ja arvomaailmalleen. He ovat hyvin pitkälle sitä mitä he ovat aina olleet. Mutta naisista on tullut kakkosluokan miehiä: naisia, jotka yrittävät selviytyä maailmassa, jossa miehillä on biologinen kotikenttäetu, kuten kilpailuvietti, joukkuepelitaidot jne. Mutta mitä tasa-arvoa se sellainen on, joka kovettaa pohjimmaisen naiseuden ja estää mahdollisuuden sen toteuttamiselle? Miten on mahdollista, että suomalaiset naiset itse julkisesti väheksyvät ns. perinteisiä naisten töitä ja niiden tekijöitä?

On lähestulkoon rienausta todeta, että naiset ja miehet ovat suhteellisesti ottaen parempia eri tehtävissä. Tämä siksi, että naiset eivät kestä sen kuulemista, koska Matin on pystyttävä uran lisäksi ompelemaan, laittamaan ruokaa, muistamaan jok’ikinen balettiesitys ja merkkipäivä, mutta Maijaa ei voisi vähempää kiinnostaa puiden hakkuu, auton huolto, lätkämatsin äänitys, kunhan vaan saa sitä uraa tehdä. Ja hienoa, kun joku muu voi tehdä ne ”piikatyöt”.

Naiset itse ovat ajaneet alas systeemin jolla ”perinteistä naiseutta” voisi harjoittaa ja samalla leimanneet epätasa-arvoiseksi naisille ominaiset piirteet: hoivaamis- ja huolehtimisvietistä on tullut hirvittäviä heikkouksia. Mistä johtuu, että on lähes synti haluta huolehtia omista lapsistaan ja perisynti huolehtia miehestään?

Me  kärsimme burnoutista, humallumme kuin miehet, emmekä haluaisi mielellään tulla raskaiksi ja synnyttää, koska meillä on niin epätoivoinen tarve saada kaikki sama kuin miehet.  Suomalaisen naisen tasa-arvo mitataan CV:n pituudella ja Eurojen määrässä.  Haiskahtaa peniskateudelta. Parasta mitä voisi tapahtua, olisikin, jos me saisimme vielä alistaa miehet kokonaan naisiksi. Mutta kun miehet eivät halua muuttua naisiksi, antakaamme siis heidän pysyä miehinä, mutta milloin me uskallamme taas itse olla naisia?